Mcleod ganj - vihrean hotellin asukit

Kolmas paiva Intiassa, nyt jo helpompaa. Tulo Delhiin oli hammastyttava kokemus, hotellista etukateen varattu taksikuski osottautui juuri siksi matkaoppaiden huijariksi, jolta toivoimme etukateen valttyvamme. Lentokentalla huojentuneina bongasimme A4:sta pitelevan tyypin, jossa luki kotoisasti omat nimemme. Alun esittelyiden jalkeen saimme kuulla, etta varaamamme hotelli oli maalauksessa, emmeka voisi yopya siella, mutta han tietaisi paremman hotellin meille - samaan hintaan tietysti. Vaadimme paasta alkuperaiseen majapaikkaamme suorinta tieta, mutta kuski sinnikkaasti pyoritti meita ympari pimeinta Delhia siina toivossa, etta luovuttaisimme. Matkan aikana saimme kuulla monesti, etta han ei ole niita huijareita, joita Delhi on taynna. Klassiseen huijauspakettiin kuului myos puhelimen paassa oleva muka hotellin omistaja, joka vahvisti kuskimme tarinan. Lisaksi autosta oli bensiini lopussa, joten olisi valttamatonta kayda huoltoasemalla tankkaamassa, tosin han luopui tasta aikeesta, kun ilmoitimme, ettemme maksa bensoja. Kuskimme tiesi suomesta nokian ja sen, etta ihmiset hakevat Intiasta koiria myydakseen ne hyvalla voitolla suomessa. Kuulostaa tutulta, eiko? Aika uskomatonta tarinaa ihmiselta, joka on lisaksi sanojensa mukaan joskus seurustellut suomalaisen tyton kanssa. Tyttoystava Kika (Kikka?) ja sisarensa Katahryn (Katariina) olivat kuulemma tyypillisia suomalaisia nimia. Ajelimme hanen kyydissaan tunnin, kunnes lopulta Vainon soitettua hotel Brightiin ja varmistettua sen olevan kaytettavissamme, vaihtoi kuski suunnitelmaa ja tiputti meidat oikeaan paikkaan, tehden huiman uukkarin pimeilta teilta kohti keskustaa ja tuplaten ajonopeutensa.

Hotel Bright ei ollut niin bright, kuin odotimme. Maali tippuili seinista, palvelu yolla oli tympeaa ja koko laitos oli suunnattoman paskainen. Ilmastointi tarkoitti valtavaa propellia katossa, joka on-off saadolla piti hurjaa aanta. Mutta meillahan oli sentaan lansimaalainen vessa ja suihku - mita muuta voikaan toivoa delhissa keskella yota +33c lammossa. Tosin tassa vaiheessa tarinaa lienee turha mainita, etta peseytyminen tuossa paikassa olisi luultavasti tehnyt likaisemmaksi, kuin mita olimme. Vihdoin saimme nukahdettua.

Seuraavana paivana aloimme suunnittelemaan pikaista poistumista delhista kohti pohjoista. Hotellin pitajalla oli tietenkin ystava turistimatkatoimistosta odottamassa meita vastaanottotiskilla, joka lupasi jarjestaa meidat deluxebussilla tanne, missa nyt olemme. Ystavallinen mies johdatti meidat pieneen toimistoon, jossa toinen mies tuli meille kertomaan, etta tanne ei paase, silla tulva on katkaissut tien. Sen sijaan meidan tulisi menna Manaliin, joka on hieman kauempana tasta paikasta, saman tien varrella - kuitenkin. Kun sanoimme, ettemme tahdo Manaliin vaan Dharamsalaan, soitti mies lopulta jonnekkin tarkastaakseen, josko bussi sittenkin kulkisi maaranpaahamme. Kulkihan se, lippu maksaisi 900 rupiaa. Sanoimme miettivamme asiaa ja poistuimme estelyista ja pelotteluista huolimatta.

Lonely Planet ainoana luotettavana oppaanamme paadyimme valtion turistineuvontaan, joka opasti meidat oikeaan matkatoimistoon hankkimaan lippuja. Matkalla sinne yli +30 asteen kosteassa kuumuudessa opimme lopulta ignoraamaan kaikki ystavalliset tienneuvvojat ja muut rahaa palveluistaan tahtovat avuliaat kansalaiset, jotka olivat hyvin sitkeita yrittessaan ohjata meidat taysin vaaraan suuntaan, ja lopuksi olisivat halunneet rahaa ellemme olisi kieltatyneet neuvoista toistuvasta ja kavelleet vain eteenpain "avuliaiden" henkiloiden seuratessa. Lopulta loysimme perille, ja saimme ostettua bussiliput 500 rupialla, takarivin kaksi viimeista paikkaa, eika ilmastointia - mutta halusimme pois, ja tyytyvaisina paatimme ottaa ne.

Bussimatka oli jokseenkin sanoinkuvaamaton. Lahdimme liikkelle puoli kuusi illalla ja olimme perilla kolmentoista tunnin kuluttua. Ilma oli viela kuuman kosteaa alkuillasta, bussi pysahteli ja poukkoili paikallisen liikenteen seassa, valiin toottaillen, valiin kaasutellen ja sitten pysahtyen. Bussin viallinen rengas ei yhtaan helpottanut oloa, silla koko matka oli yhta kenguruintia. Rengasta saadettiin useampaan otteeseen matkalla, kerran se vaihdettiinkin, mutta silti meno takapenkilla oli kuin tivolilaitteessa. Pienet toyssyt nostivat takamuksen useamman kymmenen sentin ilmaan, ja toyssyja 13 tunnin matkalla riittaa Intian laatuteilla. Ilmansaasteet ja haju joillain alueilla lajahtivat vasten kasvoja etenkin pysahdyttaessa. Anniina otti varuilta matkapahoinvointilaakkeen ennen matkaa, ja oksensi silti neljasti.

Matkan varrella ei ollut paljoa nahtavaa, lahinna hyvin ransistyneita asuinalueita. Enemman ihmeteltavaa oli muissa teilla kulkijoissa, kuten elefantista kantamuksineen, mopedista jonka isin takapenkin jakoi kolme lasta: yksi keskella, toiset sivuilla pitaen keskimmaisesta kiinni. Ohitimme myos pari julkista bussia matkalla pohjoiseen, siina vaiheessa tiesimme tehneemme oikean ratkaisun, kun valitsimme turistibussin. Ihmiset olivat pakkautuneet sottaiseen pieneen lotjoon, jonka ikkunakaltereiden valeista oli painuneina paikallisten hikisia kasvoja, yrittaen saada hieman edes ilmaa ulkoa.

Lahempana yota alkoi helpottaa, lampotila laski ja liikenne vaheni. Bussikuski ajoi silti kuin kaistapaa paikallisen kulttuurin mukaisesti, taalla se kuka toottaa, saa tulla niin kovaa kuin tahtoo. Loppumatkan saimme nukuttua ja herasimme ihanassa viileydessa ja vehmaudessa lahella Dharamsalaa. Bussi mutkitteli kapeita vuoristoteita alas ja ylos, pakottaen mielen taas keskitamaan itsensa siihen, etta vatsan sisalto pysyy paikallaan. Vihdoin tulimme perille.

Olimme varanneet suomesta hotellin etukateen, mutta emme olleet pystyneet varmistamaan saapumistamme, joten jannityksella kuljimme kohti Green Hotellia toivoen, etta siella olisi sijaa meille. Ja olihan siella - siedettava ja jopa siisti huone, puhtaat lakanat, parvekenakymat vuoristoon ja lansimainen vessa seka kuuma suihku - kaikki tama 750 rupiaa. Ensimmaisen paivan vain soimme ja nukuimme, tama on mennyt hieman samalla tavalla. Ihmiset ovat ystavallisia ja jaoimme juuri mielenkiintoisen seka alykkaan poytakeskustelun tiibettilaisen nuoren miehen kanssa. Han oli kirjoittamassa kirjaa buddhalaisuudesta ja sen kvanttimekaanisista mahdollisuuksista, lueskeli kvanttimekaniikan kirjaa ajankulukseen hotellimme alakerran kahvilassa. Hanesta ja sanoistaan kaikuva ystavallisyys, inhimillisyys ja rauhallisuus muistuttavat siita, etta loppujen lopuksi meissa on edes hitunen samuutta, kulttuurista huolimatta. Kaikki tahtovat olla onnellisia. Nainhan se on.

Joka tapauksessa, olemme toipuneet ja taalla on hyva olla. Viela emme ole tutkineet paikkoja lahemmin, silla yli 2000m korkeus nayttaa meille fyysiset rajamme - kolmanteen kerrokseen kavely portaita pitkin hengastyttaa. Taman paivan ja huomisenkin taidamme vain levata ja lukea kirjoja sangyssa. Taallapain palloa kaikki on siis hyvin.

Valoa ja rakkautta kotiin.

Vaino ja Anniina