Aamulla sade rummutti tasakattoja kiivasrytmisesti, olin herannyt jo tunteja ennen Vainoa ja odotin dekkarini seurassa hanen nousevan. Minusta on hassua, etta han nukkuu ehka enemman kuin mina, tai ainakin aina myohempaan aamuisin. Silla yleensa mina nukun eniten. Sateen lakatessa han vihdoin havahtui, aurinko tuli varovaisesti esiin pilvien takaa, ja pysyi esilla lahes loppupaivan. Olemme taineet nahda, kuinka pilvia valmistetaan - vuoret tekevat niita. Sateen jalkeen auringossa hoyrystyvat rinteet nostavat itsestaan patsaita kohti pilvia. Valilla nauttaa silta, kuin pilvilla olisi lukuisia pienia jalkoja ja ne lahtisivat pian juoksuun, kuljettaen koko massan toisaalle. Tai silta, kuin lukuisat karsat imisivat maasta kosteutta kohti valkoista moyheytta. Paivisin olemme naureskelleet ehka "Intian rullaajalle" Indian roller - pienelle hopsolle linnulle, joka paa nykien juoksee herraskaisesti vastapaisen talon katolla otokoiden perassa.
Mutta niin, emme tienneet, mita tahtoisimme tehda. Anniinaa houkutteli shoppaaminen ja tinkimisharjoittelu, mutta paatimme siirtaa sen huomiselle. Paikallisen buddhatemppelin museo oli tanaan suljettu, ei siis sinnekaan. Istuimme aamiaisemme jalkeen tunnin jos toisenkin paisteessa lukien kirjojamme ja sulatellen paikallista kaurapuuroa - makeaa paksuun maitoon keitettya ja melko herkullista poperoa. Uusi nalka ajoi meidat vihdoin liikkeelle, paatimme testata laheisen hotellin kehutun ravintolan, emmeka pettyneet. Jalleen reilulla kahdella eurolla soimme vatsamme ja mielemme kyllaisiksi, ruoka oli taas loistavaa. Olemme laskeskelleet elavamme taalla suunnilleen parilla kympilla niina paivina, jolloin ei ole tarve ostaa muuta kuin ruokaa, uskomattoman vahan kahdelle ihmiselle - majoituksineen. Taidamme elaa ainutlaatuisia paivia - saamme kiireetta kulkea valmiiseen poytaan silloin, kun tekee mieli. Oikeastaan on sangen kummaa, etta pitaa matkata nain etaalle tavoittaakseen taman rauhan mahdollisuuden. Ei ole asioita hoidettavana, ei ihmisia tavattavana, ei tarvitse tehda ruokaa, ei siivota - vain olla. En tieda, kauanko tata jaksaa, mutta toistaiseksi en kaipaa muuta. :) Vaikka no, on kylla myonnettava, etta valilla olisi ihaninta juoda hanavetta, kayda omassa puhtaassa suihkussa ja saunoa, syoda ruisleipaa ja tuoreita kasviksia ja katsella Dharmaa ja Gregia siina sivussa. Mutta aikansa kullakin. Taidamme taalla oppia yhta ja toista niin Pohjois-Intiasta, matkalla olemisesta, erilaisesa kulttuurista ja kehitysmaaoloista, puhumattakaan itsestamme ja toisistamme.
Paivallisen jalkeen paatimme lahtea kurkkaamaan sita paljon puhuttua vesiputousta, jonka pitaisi olla n. puolen tunnin kavelymatkan paassa. Eraassa vaiheessa kallion kielekkeelta se nahtiinkin, mutta pienessa kylassa taisimme valita vaaran suunnan risteyksesta, ja loppujen lopuksi paadyimme kapuamaan ylos rinnetta lahelle sen huippua, korkeutta riitti. Polku oli kivinen ja kapea, kaarteili pitkin rinnetta omavaltaisesti, mutta jokseenkin jarkevasti. Teki mieli kavuta aivan ylos, mutta siihen pitaisi valmistautua vahan paremmin kuin alle kahdella litralla vetta ja ilman mitaan muita varusteita. Kavutessamme tulimme eraaseen pieneen kylaan joka oli piilossa rinteessa. Naimme keppipyykilla olevan naisen, joka kaivovedella pesi soikossa vaatteitta, heilutti paksua kepukkaa olan takaa ja antoi lialle kyytia. Illalla katselemme telkkarista pyykkikonemainoksia, ( ja sita ihmeellista intialaista viihdetta, jossa joka valissa on tanssittava ryhmassa.) Lisaksi meita tervehti kolme penkilla puhelinta luukuttavaa teinipoikaa - samat ovat kollien kujeet kaikkialla kai. Nokian mainoksia nakee paljon. Mutta hotellimme omistajalla on iPhone, kaikkea sita. Tuloerot hammentavat - neljakummenta prosenttia perheista elaa yhden huoneen asunnoissa, mika tarkoittaa satoja miljoonia ihmisia.
Kylan paikkeilla oli muutamia hienon nakoisia hotellejakin, mutta kylla olisi kova homma kavuta shoppaileen koko tuo tunnin - parin maki. Taas harmiteltiin kameran puuttumista, silla kun paikallaan seisoi, niin mista tahansa suunnasta olisi saanut upeita kuvia. Joten ei kait voi muuta sanoa kun: Menkaa itse katsomaan =)
Paikallinen naan leipa. Sille voisi kirjoittaa oodin. Se on ihan jotain muuta taas kuin Suomessa. Kun tilaa kaikki 30 rupiaa maksavan valkosipulivoi-naan leivan, saa korillisen sita itseaan, ei siis sellaista yhta pienta siivua, vaan pizzan kokoisen latyn siivuteltuna valmiiksi. Se myoskin tehdaan perinteisessa Intialaisessa tandoori-uunissa, joka on ilmeisesti jonkinmuotoinen kiviuuni. Joko se tekee siita taivaallista, tai sitten Suomeen on paatynyt vaara resepti.
Lepailya lepailya, melkein mieli tekisi nahda muutakin Intiaa, mutta ei se tata paljoa parempaa, ainakaan "lomampaa" voi olla, ja matkaopaskin sanoo: Taalta on vaikea poistua. Ihan hiljaa sulattelemme mielissamme mahdollisuutta matkata Manaliin, Shimlaan ja/tahi Chandigarhiin. Mutta se jaa nahtavaksi - taalla riittanee tutkittavaa viela toviksi. (Vainon salainen sivumaininta: Manalissa olisi riippuliitoa ja zorbpallolla maen laskua, Anniina ei anna menna) (Anniinan salainen sivumaininta: enka mina paase lentamaan kuumailmapallolla) (Vaino: Molemmat on turvallisempia enta kuumailmapalloilu) (Anniina: Ala hopsi, onneksi sinulla on jarki mukana - eli mina.) (V: Hyvat ystavat, tama ei pysynyt salassa, siirrytaan suunnitelmaan B.) (A: Vastedes kaikki kommunikaatio ulkomaailmaan kulkee sitten minun kauttani.) (V: Alkaa huoliko toverit, viela paasemme riistovallasta! Free Tibet!) (A: Myohaista, kultaseni, myohaista. Liitto on sinetoity.) (V: Huoh ) (A: Alkaa valittako, V sai tanaan suklaakakkua kuitenkin. Ihan hyvat olot silla on. )
Kaikki on siis edelleen hyvin.
Valoa ja Rakkautta, toverit. Rauha olkoon mielissanne ja paivanne kauniit, yonne taynna onniunia. Nyt juomme teemme.
PS. Kavimme syomassa Pierce Brosnanin suosimassa ravintolassa. Menun ensimmaisella sivulla oli herran kuva peukku pystyssa tyhjien ruokakippojen takana. Pierce Brosnanin valinta!
maanantai 8. syyskuuta 2008
perjantai 5. syyskuuta 2008
Kuudes paiva, siunattu joutilaisuus
Alunperin suunnittelimme olevamme n. 5 paivaa Mcleod Ganjissa, tai mahdollisesti enemman. Olemme paatyneet jalkimmaiseen, huoneemme suuresta kosteusprosentista huolimatta. Taalla pohjois-intiassa tuntuu olevan kaikkialla sama ongelma - vain yhden moskiiton olemme nahneet joten se puoli on hyvin, nolla puremaa edelleen - mutta apinoita nakee kohtuullisen paljon. Pelottavia pienia ihmisia, jotka hyppivat parvekkeilla hakien avointa ikkunaa josta paasisi ryostelemaan. Niiden pelossa olemme sitten pitaneet parvekkeen ovea ja ikkunoita melkein jatkuvasti kiinni, joka ei ole helpottanut yhtaan huoneen kosteuteen. Eilen sitten aloitimme laajamittaisen tuuletuksen, ja huone tuntuu jo heti paljon paremmalta. Vaikkakin klo. 16 alkanut myrsky jatkuu edelleen hienona sateena.
Myrsky enteili itsestaan ukkostelulla laaksossa ja lyhyilla sahkokatkoksilla. Mutta sitten kuin tyhjasta alkoi laaksoon suoraan parvekkeen ulkopuolelle ilmestymaan tummia, mustia pilvia jotka pyorittivat itseaan samalla kasvattaen kokoaan. Hetkessa ne muodostivat taysin synkan peitteen kaikkien ylle. Olimme ukkosen keskella. Parveke nakymat oli vain pimeaa ja ukkosen valketta. Valilla salama loi niin lahelle, etta isku kuulosti aseen laukaukselta. Vahitellen pimeys taittui valkoiseksi usvaksi, joka leijui kaiken sumentavana huoneemme ikkunan takana viela pitkaan. Makasimme sangyssa lukien kirjojamme, kommentoiden valiin jotain, ja taas jatkaen. Tumman varjon livahtaessa ikkunamme ohi totesimme sen olevan apinan, todennakoisesti eraan heista, joita olimme epaluuloisesti vartioineet puoli paivaa parvekkeeltamme. Meilla on taalla jo oma reviiri.
Muutenkin luonto ja elaimet ovat hyvin lasna koko ajan. Aamulla seurasimme joidenkin naadan tai saukon kaltaisen olentojen temmellysta vastaisen mintunvihrean talon alakerran parvekkeella - tiputtivat ensin tuulettumassa olleen maton alas kaiteelta ja asettuivat sitten paistattamaan paivaa pienemman paalle. Haukat kaartelevat paivittain pikkulintuja ja muita herkkupaloja saalistaen parvekkeemme alla. Otokoita on onneksi melko vahan. Pienen hamahakin ja jonkin puolitoistasenttisen monkijaisen olemme silti jo kantaneet takaisin luontoon, pois jaloistamme pyorimasta.
Parina edellisena paivana ollaan jo paasty kavelemaan enemman pois keskustasta, jolloin jo tuntui silta, etta on oikeasti lomalla, ja se on hienoa. Vaikka olemme taalla jo viisi paivaa, niin silti nakymiin ei totu, vaan ne ovat jatkuvasti hienot. Kamerastamme onkin akku loppu, ei laturia, ja nolla kuvaa otettuna, joten teidan hyvat ystavat, pitaa vain luottaa sanomaamme. Tai voitte vaihtoehtoisesti selata kuvia taalta: http://www.flickr.com/search/?q=mcleod+ganj
Tama kuva on melkein kuin meidan parvekkeelta: http://www.flickr.com/photos/rehvonwald/1361424537/ - Tuosta kun kaantaisi paata vasemmalle, nousisi korkeat huiput joiden takana on viela korkeampia huippuja, kaikki vehreaa paitsi ihan taaimmaiset kiviset jarkaleet.
Olemme joutuneet miettimaan omaa ekologista jalanjalkeamme tassa paikassa, ja paadyimme tayttamaan vesipullomme hotellimme isommasta putelista, silla emme tahdo jattaa jalkeemme satoja litran muovipulloja. Kerjaaviin ihmisiin ja koyhyyteen tottuminen taitaa silti ottaa pidemman aikaa - valiin tuntuu todella pahalta kavella pois ruokaa lapselleen pyytavan aidin sinnikkaasta ja toistuvasta pyyntotulvasta. Jonkin verran olemme avustaneet kanssaelajiamme taalla - eilen sympaattinen parrakas vanha mies sai osansa varoistamme. Eika se ole meilta pois, mutta kaikkia ei vain voi auttaa - vaikka kuinka tahtoisikin. Jattamalla mahdollisimman paljon rahaa paikallisille on meidan keinomme. Kaikesta ei jaksa, eika tahdo tinkia. Kaksi euroa t-paidasta ei ole meille paljoa. Mutta selvasta vedatyksesta emme tahdo maksaa. Esimerkiksi suomalaisen nakkarin - jota taalta jostain syysta loytyy kaupan hyllylta - hinta on kuusinkertainen verrattuna muuhun ostoskoriin. Vaikkakin se on kylla tuontituote, joka nostanee hintaa, mutta silti. Eilen kaytimme paikallisen pesulan palveluita hyodyksemme - jokainen vaatekappale hinnoiteltiin erikseen. Nelja pyyhkeen puhdistaminen maksaa 50 rupiaa, paidan 12 ja sita rataa. Tanaan toivottavasti on tiedossa laja puhtaita vaatteita.
Eilen pidimme tovin sadetta pienessa avoimessa kaytavassa, ja ystavallinen tiibettilaisen nakoinen nainen tuli juttelemaan meille. Kavi ilmi, etta han oli tiibettilaisen kasityokoulun perustaja, ja saimme kutsun sinne vierailulle. Han tuntui olevan kovin innoissaan suomalaisuudestamme, silla Suomen lahetysto on tukenut koulua. Ihmiset taallakin pohjoisessa tuntuvat vilpittomammilta ja ystavallisemmilta kuin suurissa ihmiskeskittymissa.
Eilen kavimme testaamassa ensimmaista kertaa intialaista ruokaa Mcleod Ganjissa, silla taalla on muuten enemman tiibettilaishenkea, joka ilmenee viimeistaan kun huomaa etta liput sangoissa ovat tiibetin lippuja, ja seinat tayttyvat "FREE TIBET" julisteista ja tarroista. Ruokaa piti kylla odottaa, ja hinta oli kalliihko, ainakin aikaisempaan verrattuna - kaikki 100 rupiaa per henkilo, eli n. 1.5 euroa. Ruoka oli taivaallista. Oli siina ehka jotain samaa makua kuin Suomen intialaisissa ravintoloissa, mutta tasoero oli niin suuri, etta ei niita kehtaa verrata. Miinuspuolena se, etta nyt tana aamuna ainakin Vainolla on maha ollut hieman huonon tuntuinen, mutta ei mitaan ongelmaa, suolisto voi toistaiseksi hyvin ja on onnellinen. Kaiken kaikkiaan emme ole syoneet taalla viela huonoa ateriaa. Anniina on ihastunut paikalliseen tiibettilaiseen tuoreeseen leipaan, jota saa 10 rupialla hotellimme ravintolasta. Tuoreita kasviksia tekee silti mieli, mihinkaan kypsentamattomaan emme ole uskaltaneet tarttua. Tanaan voisi ostaa banaaneja jostain, jos loydamme.
Kunhan kelit tasta kirkastuvat, paasemme tutkimaan ensimmaisia nahtavyyksiaa. Pitaisi loytya joitain temppeleita, tiibettilaisen historian museo, jonne on taltioitu alkuperiaisia tiibettilaisia kirjoituksia ennen kulttuurivallankumousta, seka moniulotteisia mandaloita puusta ja hiekasta. Kavelyreissun paasta loytyy kuulemma vesiputous ja lisaa hienoja nakymia. Saaennusteet ei ikava kylla ole meidan puolella, vaan ennustaa ensimmaista aurinkoa nahtavaksi keskiviikkona. Lampotilat ovat kahtakymmenta paivisin, ja vahan alle kymmenta iltaisin, sateita on riittanyt joka paivalle tahankin asti, mutta se on jatkunut yleisesti vain pari tuntia kerralla, jonka jalkeen on lamminta ja aurinkoista.
Valoa ja rakkautta toverit,
taallapain maailmaa kaikki on hyvin edelleen.
Anniina ja Vaino
Myrsky enteili itsestaan ukkostelulla laaksossa ja lyhyilla sahkokatkoksilla. Mutta sitten kuin tyhjasta alkoi laaksoon suoraan parvekkeen ulkopuolelle ilmestymaan tummia, mustia pilvia jotka pyorittivat itseaan samalla kasvattaen kokoaan. Hetkessa ne muodostivat taysin synkan peitteen kaikkien ylle. Olimme ukkosen keskella. Parveke nakymat oli vain pimeaa ja ukkosen valketta. Valilla salama loi niin lahelle, etta isku kuulosti aseen laukaukselta. Vahitellen pimeys taittui valkoiseksi usvaksi, joka leijui kaiken sumentavana huoneemme ikkunan takana viela pitkaan. Makasimme sangyssa lukien kirjojamme, kommentoiden valiin jotain, ja taas jatkaen. Tumman varjon livahtaessa ikkunamme ohi totesimme sen olevan apinan, todennakoisesti eraan heista, joita olimme epaluuloisesti vartioineet puoli paivaa parvekkeeltamme. Meilla on taalla jo oma reviiri.
Muutenkin luonto ja elaimet ovat hyvin lasna koko ajan. Aamulla seurasimme joidenkin naadan tai saukon kaltaisen olentojen temmellysta vastaisen mintunvihrean talon alakerran parvekkeella - tiputtivat ensin tuulettumassa olleen maton alas kaiteelta ja asettuivat sitten paistattamaan paivaa pienemman paalle. Haukat kaartelevat paivittain pikkulintuja ja muita herkkupaloja saalistaen parvekkeemme alla. Otokoita on onneksi melko vahan. Pienen hamahakin ja jonkin puolitoistasenttisen monkijaisen olemme silti jo kantaneet takaisin luontoon, pois jaloistamme pyorimasta.
Parina edellisena paivana ollaan jo paasty kavelemaan enemman pois keskustasta, jolloin jo tuntui silta, etta on oikeasti lomalla, ja se on hienoa. Vaikka olemme taalla jo viisi paivaa, niin silti nakymiin ei totu, vaan ne ovat jatkuvasti hienot. Kamerastamme onkin akku loppu, ei laturia, ja nolla kuvaa otettuna, joten teidan hyvat ystavat, pitaa vain luottaa sanomaamme. Tai voitte vaihtoehtoisesti selata kuvia taalta: http://www.flickr.com/search/?q=mcleod+ganj
Tama kuva on melkein kuin meidan parvekkeelta: http://www.flickr.com/photos/rehvonwald/1361424537/ - Tuosta kun kaantaisi paata vasemmalle, nousisi korkeat huiput joiden takana on viela korkeampia huippuja, kaikki vehreaa paitsi ihan taaimmaiset kiviset jarkaleet.
Olemme joutuneet miettimaan omaa ekologista jalanjalkeamme tassa paikassa, ja paadyimme tayttamaan vesipullomme hotellimme isommasta putelista, silla emme tahdo jattaa jalkeemme satoja litran muovipulloja. Kerjaaviin ihmisiin ja koyhyyteen tottuminen taitaa silti ottaa pidemman aikaa - valiin tuntuu todella pahalta kavella pois ruokaa lapselleen pyytavan aidin sinnikkaasta ja toistuvasta pyyntotulvasta. Jonkin verran olemme avustaneet kanssaelajiamme taalla - eilen sympaattinen parrakas vanha mies sai osansa varoistamme. Eika se ole meilta pois, mutta kaikkia ei vain voi auttaa - vaikka kuinka tahtoisikin. Jattamalla mahdollisimman paljon rahaa paikallisille on meidan keinomme. Kaikesta ei jaksa, eika tahdo tinkia. Kaksi euroa t-paidasta ei ole meille paljoa. Mutta selvasta vedatyksesta emme tahdo maksaa. Esimerkiksi suomalaisen nakkarin - jota taalta jostain syysta loytyy kaupan hyllylta - hinta on kuusinkertainen verrattuna muuhun ostoskoriin. Vaikkakin se on kylla tuontituote, joka nostanee hintaa, mutta silti. Eilen kaytimme paikallisen pesulan palveluita hyodyksemme - jokainen vaatekappale hinnoiteltiin erikseen. Nelja pyyhkeen puhdistaminen maksaa 50 rupiaa, paidan 12 ja sita rataa. Tanaan toivottavasti on tiedossa laja puhtaita vaatteita.
Eilen pidimme tovin sadetta pienessa avoimessa kaytavassa, ja ystavallinen tiibettilaisen nakoinen nainen tuli juttelemaan meille. Kavi ilmi, etta han oli tiibettilaisen kasityokoulun perustaja, ja saimme kutsun sinne vierailulle. Han tuntui olevan kovin innoissaan suomalaisuudestamme, silla Suomen lahetysto on tukenut koulua. Ihmiset taallakin pohjoisessa tuntuvat vilpittomammilta ja ystavallisemmilta kuin suurissa ihmiskeskittymissa.
Eilen kavimme testaamassa ensimmaista kertaa intialaista ruokaa Mcleod Ganjissa, silla taalla on muuten enemman tiibettilaishenkea, joka ilmenee viimeistaan kun huomaa etta liput sangoissa ovat tiibetin lippuja, ja seinat tayttyvat "FREE TIBET" julisteista ja tarroista. Ruokaa piti kylla odottaa, ja hinta oli kalliihko, ainakin aikaisempaan verrattuna - kaikki 100 rupiaa per henkilo, eli n. 1.5 euroa. Ruoka oli taivaallista. Oli siina ehka jotain samaa makua kuin Suomen intialaisissa ravintoloissa, mutta tasoero oli niin suuri, etta ei niita kehtaa verrata. Miinuspuolena se, etta nyt tana aamuna ainakin Vainolla on maha ollut hieman huonon tuntuinen, mutta ei mitaan ongelmaa, suolisto voi toistaiseksi hyvin ja on onnellinen. Kaiken kaikkiaan emme ole syoneet taalla viela huonoa ateriaa. Anniina on ihastunut paikalliseen tiibettilaiseen tuoreeseen leipaan, jota saa 10 rupialla hotellimme ravintolasta. Tuoreita kasviksia tekee silti mieli, mihinkaan kypsentamattomaan emme ole uskaltaneet tarttua. Tanaan voisi ostaa banaaneja jostain, jos loydamme.
Kunhan kelit tasta kirkastuvat, paasemme tutkimaan ensimmaisia nahtavyyksiaa. Pitaisi loytya joitain temppeleita, tiibettilaisen historian museo, jonne on taltioitu alkuperiaisia tiibettilaisia kirjoituksia ennen kulttuurivallankumousta, seka moniulotteisia mandaloita puusta ja hiekasta. Kavelyreissun paasta loytyy kuulemma vesiputous ja lisaa hienoja nakymia. Saaennusteet ei ikava kylla ole meidan puolella, vaan ennustaa ensimmaista aurinkoa nahtavaksi keskiviikkona. Lampotilat ovat kahtakymmenta paivisin, ja vahan alle kymmenta iltaisin, sateita on riittanyt joka paivalle tahankin asti, mutta se on jatkunut yleisesti vain pari tuntia kerralla, jonka jalkeen on lamminta ja aurinkoista.
Valoa ja rakkautta toverit,
taallapain maailmaa kaikki on hyvin edelleen.
Anniina ja Vaino
torstai 4. syyskuuta 2008
Mcleod ganj - vihrean hotellin asukit
Kolmas paiva Intiassa, nyt jo helpompaa. Tulo Delhiin oli hammastyttava kokemus, hotellista etukateen varattu taksikuski osottautui juuri siksi matkaoppaiden huijariksi, jolta toivoimme etukateen valttyvamme. Lentokentalla huojentuneina bongasimme A4:sta pitelevan tyypin, jossa luki kotoisasti omat nimemme. Alun esittelyiden jalkeen saimme kuulla, etta varaamamme hotelli oli maalauksessa, emmeka voisi yopya siella, mutta han tietaisi paremman hotellin meille - samaan hintaan tietysti. Vaadimme paasta alkuperaiseen majapaikkaamme suorinta tieta, mutta kuski sinnikkaasti pyoritti meita ympari pimeinta Delhia siina toivossa, etta luovuttaisimme. Matkan aikana saimme kuulla monesti, etta han ei ole niita huijareita, joita Delhi on taynna. Klassiseen huijauspakettiin kuului myos puhelimen paassa oleva muka hotellin omistaja, joka vahvisti kuskimme tarinan. Lisaksi autosta oli bensiini lopussa, joten olisi valttamatonta kayda huoltoasemalla tankkaamassa, tosin han luopui tasta aikeesta, kun ilmoitimme, ettemme maksa bensoja. Kuskimme tiesi suomesta nokian ja sen, etta ihmiset hakevat Intiasta koiria myydakseen ne hyvalla voitolla suomessa. Kuulostaa tutulta, eiko? Aika uskomatonta tarinaa ihmiselta, joka on lisaksi sanojensa mukaan joskus seurustellut suomalaisen tyton kanssa. Tyttoystava Kika (Kikka?) ja sisarensa Katahryn (Katariina) olivat kuulemma tyypillisia suomalaisia nimia. Ajelimme hanen kyydissaan tunnin, kunnes lopulta Vainon soitettua hotel Brightiin ja varmistettua sen olevan kaytettavissamme, vaihtoi kuski suunnitelmaa ja tiputti meidat oikeaan paikkaan, tehden huiman uukkarin pimeilta teilta kohti keskustaa ja tuplaten ajonopeutensa.
Hotel Bright ei ollut niin bright, kuin odotimme. Maali tippuili seinista, palvelu yolla oli tympeaa ja koko laitos oli suunnattoman paskainen. Ilmastointi tarkoitti valtavaa propellia katossa, joka on-off saadolla piti hurjaa aanta. Mutta meillahan oli sentaan lansimaalainen vessa ja suihku - mita muuta voikaan toivoa delhissa keskella yota +33c lammossa. Tosin tassa vaiheessa tarinaa lienee turha mainita, etta peseytyminen tuossa paikassa olisi luultavasti tehnyt likaisemmaksi, kuin mita olimme. Vihdoin saimme nukahdettua.
Seuraavana paivana aloimme suunnittelemaan pikaista poistumista delhista kohti pohjoista. Hotellin pitajalla oli tietenkin ystava turistimatkatoimistosta odottamassa meita vastaanottotiskilla, joka lupasi jarjestaa meidat deluxebussilla tanne, missa nyt olemme. Ystavallinen mies johdatti meidat pieneen toimistoon, jossa toinen mies tuli meille kertomaan, etta tanne ei paase, silla tulva on katkaissut tien. Sen sijaan meidan tulisi menna Manaliin, joka on hieman kauempana tasta paikasta, saman tien varrella - kuitenkin. Kun sanoimme, ettemme tahdo Manaliin vaan Dharamsalaan, soitti mies lopulta jonnekkin tarkastaakseen, josko bussi sittenkin kulkisi maaranpaahamme. Kulkihan se, lippu maksaisi 900 rupiaa. Sanoimme miettivamme asiaa ja poistuimme estelyista ja pelotteluista huolimatta.
Lonely Planet ainoana luotettavana oppaanamme paadyimme valtion turistineuvontaan, joka opasti meidat oikeaan matkatoimistoon hankkimaan lippuja. Matkalla sinne yli +30 asteen kosteassa kuumuudessa opimme lopulta ignoraamaan kaikki ystavalliset tienneuvvojat ja muut rahaa palveluistaan tahtovat avuliaat kansalaiset, jotka olivat hyvin sitkeita yrittessaan ohjata meidat taysin vaaraan suuntaan, ja lopuksi olisivat halunneet rahaa ellemme olisi kieltatyneet neuvoista toistuvasta ja kavelleet vain eteenpain "avuliaiden" henkiloiden seuratessa. Lopulta loysimme perille, ja saimme ostettua bussiliput 500 rupialla, takarivin kaksi viimeista paikkaa, eika ilmastointia - mutta halusimme pois, ja tyytyvaisina paatimme ottaa ne.
Bussimatka oli jokseenkin sanoinkuvaamaton. Lahdimme liikkelle puoli kuusi illalla ja olimme perilla kolmentoista tunnin kuluttua. Ilma oli viela kuuman kosteaa alkuillasta, bussi pysahteli ja poukkoili paikallisen liikenteen seassa, valiin toottaillen, valiin kaasutellen ja sitten pysahtyen. Bussin viallinen rengas ei yhtaan helpottanut oloa, silla koko matka oli yhta kenguruintia. Rengasta saadettiin useampaan otteeseen matkalla, kerran se vaihdettiinkin, mutta silti meno takapenkilla oli kuin tivolilaitteessa. Pienet toyssyt nostivat takamuksen useamman kymmenen sentin ilmaan, ja toyssyja 13 tunnin matkalla riittaa Intian laatuteilla. Ilmansaasteet ja haju joillain alueilla lajahtivat vasten kasvoja etenkin pysahdyttaessa. Anniina otti varuilta matkapahoinvointilaakkeen ennen matkaa, ja oksensi silti neljasti.
Matkan varrella ei ollut paljoa nahtavaa, lahinna hyvin ransistyneita asuinalueita. Enemman ihmeteltavaa oli muissa teilla kulkijoissa, kuten elefantista kantamuksineen, mopedista jonka isin takapenkin jakoi kolme lasta: yksi keskella, toiset sivuilla pitaen keskimmaisesta kiinni. Ohitimme myos pari julkista bussia matkalla pohjoiseen, siina vaiheessa tiesimme tehneemme oikean ratkaisun, kun valitsimme turistibussin. Ihmiset olivat pakkautuneet sottaiseen pieneen lotjoon, jonka ikkunakaltereiden valeista oli painuneina paikallisten hikisia kasvoja, yrittaen saada hieman edes ilmaa ulkoa.
Lahempana yota alkoi helpottaa, lampotila laski ja liikenne vaheni. Bussikuski ajoi silti kuin kaistapaa paikallisen kulttuurin mukaisesti, taalla se kuka toottaa, saa tulla niin kovaa kuin tahtoo. Loppumatkan saimme nukuttua ja herasimme ihanassa viileydessa ja vehmaudessa lahella Dharamsalaa. Bussi mutkitteli kapeita vuoristoteita alas ja ylos, pakottaen mielen taas keskitamaan itsensa siihen, etta vatsan sisalto pysyy paikallaan. Vihdoin tulimme perille.
Olimme varanneet suomesta hotellin etukateen, mutta emme olleet pystyneet varmistamaan saapumistamme, joten jannityksella kuljimme kohti Green Hotellia toivoen, etta siella olisi sijaa meille. Ja olihan siella - siedettava ja jopa siisti huone, puhtaat lakanat, parvekenakymat vuoristoon ja lansimainen vessa seka kuuma suihku - kaikki tama 750 rupiaa. Ensimmaisen paivan vain soimme ja nukuimme, tama on mennyt hieman samalla tavalla. Ihmiset ovat ystavallisia ja jaoimme juuri mielenkiintoisen seka alykkaan poytakeskustelun tiibettilaisen nuoren miehen kanssa. Han oli kirjoittamassa kirjaa buddhalaisuudesta ja sen kvanttimekaanisista mahdollisuuksista, lueskeli kvanttimekaniikan kirjaa ajankulukseen hotellimme alakerran kahvilassa. Hanesta ja sanoistaan kaikuva ystavallisyys, inhimillisyys ja rauhallisuus muistuttavat siita, etta loppujen lopuksi meissa on edes hitunen samuutta, kulttuurista huolimatta. Kaikki tahtovat olla onnellisia. Nainhan se on.
Joka tapauksessa, olemme toipuneet ja taalla on hyva olla. Viela emme ole tutkineet paikkoja lahemmin, silla yli 2000m korkeus nayttaa meille fyysiset rajamme - kolmanteen kerrokseen kavely portaita pitkin hengastyttaa. Taman paivan ja huomisenkin taidamme vain levata ja lukea kirjoja sangyssa. Taallapain palloa kaikki on siis hyvin.
Valoa ja rakkautta kotiin.
Vaino ja Anniina
Hotel Bright ei ollut niin bright, kuin odotimme. Maali tippuili seinista, palvelu yolla oli tympeaa ja koko laitos oli suunnattoman paskainen. Ilmastointi tarkoitti valtavaa propellia katossa, joka on-off saadolla piti hurjaa aanta. Mutta meillahan oli sentaan lansimaalainen vessa ja suihku - mita muuta voikaan toivoa delhissa keskella yota +33c lammossa. Tosin tassa vaiheessa tarinaa lienee turha mainita, etta peseytyminen tuossa paikassa olisi luultavasti tehnyt likaisemmaksi, kuin mita olimme. Vihdoin saimme nukahdettua.
Seuraavana paivana aloimme suunnittelemaan pikaista poistumista delhista kohti pohjoista. Hotellin pitajalla oli tietenkin ystava turistimatkatoimistosta odottamassa meita vastaanottotiskilla, joka lupasi jarjestaa meidat deluxebussilla tanne, missa nyt olemme. Ystavallinen mies johdatti meidat pieneen toimistoon, jossa toinen mies tuli meille kertomaan, etta tanne ei paase, silla tulva on katkaissut tien. Sen sijaan meidan tulisi menna Manaliin, joka on hieman kauempana tasta paikasta, saman tien varrella - kuitenkin. Kun sanoimme, ettemme tahdo Manaliin vaan Dharamsalaan, soitti mies lopulta jonnekkin tarkastaakseen, josko bussi sittenkin kulkisi maaranpaahamme. Kulkihan se, lippu maksaisi 900 rupiaa. Sanoimme miettivamme asiaa ja poistuimme estelyista ja pelotteluista huolimatta.
Lonely Planet ainoana luotettavana oppaanamme paadyimme valtion turistineuvontaan, joka opasti meidat oikeaan matkatoimistoon hankkimaan lippuja. Matkalla sinne yli +30 asteen kosteassa kuumuudessa opimme lopulta ignoraamaan kaikki ystavalliset tienneuvvojat ja muut rahaa palveluistaan tahtovat avuliaat kansalaiset, jotka olivat hyvin sitkeita yrittessaan ohjata meidat taysin vaaraan suuntaan, ja lopuksi olisivat halunneet rahaa ellemme olisi kieltatyneet neuvoista toistuvasta ja kavelleet vain eteenpain "avuliaiden" henkiloiden seuratessa. Lopulta loysimme perille, ja saimme ostettua bussiliput 500 rupialla, takarivin kaksi viimeista paikkaa, eika ilmastointia - mutta halusimme pois, ja tyytyvaisina paatimme ottaa ne.
Bussimatka oli jokseenkin sanoinkuvaamaton. Lahdimme liikkelle puoli kuusi illalla ja olimme perilla kolmentoista tunnin kuluttua. Ilma oli viela kuuman kosteaa alkuillasta, bussi pysahteli ja poukkoili paikallisen liikenteen seassa, valiin toottaillen, valiin kaasutellen ja sitten pysahtyen. Bussin viallinen rengas ei yhtaan helpottanut oloa, silla koko matka oli yhta kenguruintia. Rengasta saadettiin useampaan otteeseen matkalla, kerran se vaihdettiinkin, mutta silti meno takapenkilla oli kuin tivolilaitteessa. Pienet toyssyt nostivat takamuksen useamman kymmenen sentin ilmaan, ja toyssyja 13 tunnin matkalla riittaa Intian laatuteilla. Ilmansaasteet ja haju joillain alueilla lajahtivat vasten kasvoja etenkin pysahdyttaessa. Anniina otti varuilta matkapahoinvointilaakkeen ennen matkaa, ja oksensi silti neljasti.
Matkan varrella ei ollut paljoa nahtavaa, lahinna hyvin ransistyneita asuinalueita. Enemman ihmeteltavaa oli muissa teilla kulkijoissa, kuten elefantista kantamuksineen, mopedista jonka isin takapenkin jakoi kolme lasta: yksi keskella, toiset sivuilla pitaen keskimmaisesta kiinni. Ohitimme myos pari julkista bussia matkalla pohjoiseen, siina vaiheessa tiesimme tehneemme oikean ratkaisun, kun valitsimme turistibussin. Ihmiset olivat pakkautuneet sottaiseen pieneen lotjoon, jonka ikkunakaltereiden valeista oli painuneina paikallisten hikisia kasvoja, yrittaen saada hieman edes ilmaa ulkoa.
Lahempana yota alkoi helpottaa, lampotila laski ja liikenne vaheni. Bussikuski ajoi silti kuin kaistapaa paikallisen kulttuurin mukaisesti, taalla se kuka toottaa, saa tulla niin kovaa kuin tahtoo. Loppumatkan saimme nukuttua ja herasimme ihanassa viileydessa ja vehmaudessa lahella Dharamsalaa. Bussi mutkitteli kapeita vuoristoteita alas ja ylos, pakottaen mielen taas keskitamaan itsensa siihen, etta vatsan sisalto pysyy paikallaan. Vihdoin tulimme perille.
Olimme varanneet suomesta hotellin etukateen, mutta emme olleet pystyneet varmistamaan saapumistamme, joten jannityksella kuljimme kohti Green Hotellia toivoen, etta siella olisi sijaa meille. Ja olihan siella - siedettava ja jopa siisti huone, puhtaat lakanat, parvekenakymat vuoristoon ja lansimainen vessa seka kuuma suihku - kaikki tama 750 rupiaa. Ensimmaisen paivan vain soimme ja nukuimme, tama on mennyt hieman samalla tavalla. Ihmiset ovat ystavallisia ja jaoimme juuri mielenkiintoisen seka alykkaan poytakeskustelun tiibettilaisen nuoren miehen kanssa. Han oli kirjoittamassa kirjaa buddhalaisuudesta ja sen kvanttimekaanisista mahdollisuuksista, lueskeli kvanttimekaniikan kirjaa ajankulukseen hotellimme alakerran kahvilassa. Hanesta ja sanoistaan kaikuva ystavallisyys, inhimillisyys ja rauhallisuus muistuttavat siita, etta loppujen lopuksi meissa on edes hitunen samuutta, kulttuurista huolimatta. Kaikki tahtovat olla onnellisia. Nainhan se on.
Joka tapauksessa, olemme toipuneet ja taalla on hyva olla. Viela emme ole tutkineet paikkoja lahemmin, silla yli 2000m korkeus nayttaa meille fyysiset rajamme - kolmanteen kerrokseen kavely portaita pitkin hengastyttaa. Taman paivan ja huomisenkin taidamme vain levata ja lukea kirjoja sangyssa. Taallapain palloa kaikki on siis hyvin.
Valoa ja rakkautta kotiin.
Vaino ja Anniina
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)